Väinö Raitio (15.4.1891–10.9.1945) on yksi Suomen musiikin historian niin sanotun ensimmäisen modernismiaallon säveltäjistä. Hän suoritti perusteelliset ja monipuoliset opinnot Helsingin Musiikkiopistossa (sittemmin Sibelius-Akatemia) vuosina 1911–1915, opettajinaan Erkki Melartin ja Erik Furuhjelm. Opinnot päätti vuonna 1916 ensimmäinen sävellyskonsertti, jossa Helsingin kaupunginorkesteria johti Robert Kajanus. Varsinaisten opintojen lisäksi Raitio vietti puoli vuotta Venäjällä Moskovassa ja Kaukasiassa vuodenvaihteen 1916–1917 paikkeilla kontrapunktia opiskellen ja konsertteja kuunnellen. Raitio teki myöhemmin kaksi muutakin opintomatkaa, vuonna 1920 Berliiniin, ja vuosina 1925–1926 Pariisiin, mutta ei tiettävästi näiden matkojen aikana säveltänyt eikä ottanut sävellystunteja.
Berliinin- ja Pariisin matkojen välisen ajan Raitio asui Helsingissä ja sävelsi suuren osan modernistisimmista 1920-luvun orkesteriteoksistaan. Tultuaan Pariisista vuonna 1926 hän muutti Viipuriin ja toimi siellä musiikkiopistossa sävellyksen ja teoreettisten aineiden opettajana aina vuoteen 1932 asti. Tästä lähtien Raitio toimi vapaana säveltäjänä Kordelinin rahaston myöntämien apurahojen, valtion säveltäjäeläkkeen sekä hammaslääkärivaimonsa tulojen turvin. Sivutyökseen Raitio kirjoitti Aika (1932–1933) ja Naamio (1934–1939) -lehtiin musiikkiarvosteluja. Raitio kuoli syöpään Helsingissä vuonna 1945.
Väinö Raitio jakoi oman sävellystuotantonsa kolmeen osaan. Ensimmäiseen sävellyskauteen kuuluvat Raition luokittelun mukaan opiskeluaikaiset, tyyliltään ja muodoltaan vielä perinteeseen ankkuroituvat sävellykset. Näitä teoksia ovat mm. viulusonaatti op. 2 (1914), pianokonsertto op. 6 (1914), jousikvartetto op. 10 (1917) sekä sinfonia op. 13 (1918–19). Raition varhaisia teoksia arvioitiin persoonallisiksi mutta ei kuitenkaan uudistusmielisiksi. Kriitikot kiinnittivät huomiota nuoren säveltäjän taitavaan orkesterinkäsittelyyn ja sointivärien käyttöön. Erityisesti Rahmaninovin, Glazunovin ja Rimski-Korsakovin sävelkielen on sanottu vaikuttaneen näihin nuoruusajan teoksiin.
Raition toinen sävellyskausi koostuu ennen kaikkea 1920-luvulla valmistuneista sointivärikeskeisistä orkesterirunoelmista. Tämän kauden teoksia ovat Joutsenet op. 15 (1919), Nocturne op. 17 (1920), pianokvintetto op. 16 (1919–1921), Fantasia estatica op. 21 (1921), Antigone op. 23 (1921–22), Kuutamo Jupiterissa op. 24 (1922–23), Fantasia poetica op. 25 (1923), Pyramidi op. 27 (1924–25) sekä Puistokuja op. 29 (1926). Näistä kaksi jälkimmäistä ovat orkesterisäestyksellisiä lauluja; Pyramidi (Väinö Siikaniemen runoon) sekakuorolle ja orkesterille ja Puistokuja (Elina Vaaran runoon) sopraanolle ja orkesterille. Raition toisen sävellyskauden teosten kuvaillaan usein saaneen vaikutteita toisaalta Aleksandr Skrjabinin koloristis-ekspressionistisesta tyylistä ja toisaalta impressionismista.
Raition kolmas sävellyskausi koostuu pääasiassa kahdenlaisista teoksista: näyttämöteoksista ja pienimuotoisista tilaustöistä Yleisradion orkesterille. Tunnetuimpia Radio-orkesterin tilaamista sävellyksistä ovat kuusiosainen Kesäkuvia Hämeestä (1935), Neiet niemien nenissä (1935) sekä Scherzo (myös nimellä Felis domestica, 1935). Tilaustöiden ohella Raitio jatkoi modernia ja koloristista linjaansa näyttämöteoksissaan, joita ovat esikoisooppera Jeftan tytär op. 30 (1929), ”kaksikuvaelmainen baletti-intermezzo” Vesipatsas (1930), oopperat Prinsessa Cecilia (1933) ja Kaksi kuningatarta (1937–1940) sekä yksinäytöksiset pienoisoopperat Lyydian kuningas (1937) ja Väinämöisen kosinta (oletettavasti vuosina 1934–36).
Oopperoiden ja orkesteriteosten lisäksi Raitio sävelsi runsaasti myös pianomusiikkia sekä pianosäestyksellisiä yksinlauluja. Pianoteoksista tunnetuimpana mainittakoon toisella sävellyskaudella valmistunut Neljä värirunoelmaa op. 22 (1923), jossa sointiväri on orkesteriteosten lailla tärkeässä asemassa. Lisäksi Raitio on säveltänyt jonkin verran teoksia soolosoittimelle (tyypillisimmin viulu tai sello) ja orkesterille, viululle tai sellolle ja pianolle, kuorolle, uruille sekä lisäksi näytelmämusiikkia.
Raitio sai varhaisista teoksistaan varsin hyvää yleisö- ja kriitikkopalautetta, ja häntä pidettiin lahjakkaana ja uudenaikaisena säveltäjänä, jonka orkestrointikykyä erityisesti arvostettiin. 1920-luvulla osittain orkesteriteos Antigonen saaman negatiivisen kritiikin vuoksi Raitio sai kuitenkin vaikeaselkoisen ja modernistisen säveltäjän maineen, eikä hänen teoksiaan muun muassa tästä syystä juurikaan esitetty. Syrjään jäämistä lisäksi vauhdittivat Raition sulkeutunut ja seuraa kaihtava luonne sekä jatkuva sairastelu. Raition kuoleman jälkeen hänen teoksensa jäivät yhä enemmän unohduksiin, kunnes 1990-luvulla virisi uusi kiinnostus säveltäjää ja hänen musiikkiaan kohtaan.
© Hanna Isolammi