Erkki Salmenhaara – Väinö Raitio

3.6.202024.8.2020

Väinö Raitio (1996, Erkki Salmenhaara)

Väinö Raitio (b. Sortavala April 15, 1891 – d. Helsinki September 10, 1945) took piano lessons from Karl Ekman in Helsinki while still a schoolboy, and with his classmate and future pianist and composer Ilmari Hannikainen in his home town of Jyväskylä explored the main works of symphonic literature in four-hand piano transcriptions. From 1911 to 1915 he studied at the Helsinki Music Institute, where his teachers were Erkki Melartin and Erik Furuhjelm. His studies in Finland culminated in a concert of his works conducted by Robert Kajanus in 1916 that included among others the violin sonata, the piano concerto, and his Runoelma (Poem) for cello and orchestra. In 1922 Raitio also enrolled at the Helsinki Church Music College, graduating the subsequent year.

Following in the footsteps of Aarre Merikanto, Raitio spent the winter of 1916–1917 studying in Moscow, mostly counterpoint with A. Ilyinsky. Of greater significance was, however, the free ticket he managed to obtain for the orchestral concerts of Serge Koussevitzky favouring modern repertoire. The influence of Moscow can be discerned in the second and third concerts of his works held in Helsinki in 1920 and 1921 and featuring the string quartet, the piano quintet, the G minor symphony and the orchestral poems Joutsenet (The Swans), Nocturne and Fantasia estatica. The symphony, the only one Raitio ever wrote, is still traditional in style, but the flowing quintet already reveals a new approach to tonality and timbre. The Swans and Nocturne display impressionistic trends, but the Fantasia estatica (1921) is clearly oriented more towards expressionism and marks the beginning of Raitio’s dynamic 1920s period.

Raitio’s new style was also inspired by his visit to Berlin in 1920, but nevertheless his main modernistic works date from the period before his third trip abroad, to Paris in 1925–1926. This trip was preceded by his luckless marriage to Enne Palmén in 1925. He then took a job as a music teacher in Viipuri. In 1931 he met his second wife, Hildur Pouru, a dentist, and returned next year to Helsinki, where he got married in 1933 and spent the rest of his life as a free composer. As a minor side-line he wrote music reviews for two magazines, Aika (1932–1933) and Naamio (1934–1939).

Like those of Aarre Merikanto, the orchestral works by Raitio written in the 1930s are more conventional in style. In his case, too, this was partly explained by the need to write something for the small Radio Orchestra then in its infancy, and by the jubilee celebrating the centenary of the Finnish national epic, the Kalevala, in 1935, to which he contributed a piece called Lemminkäisen äiti (Lemminkäinen’s Mother) based on a folk tune, and the tone poem Neiet niemien nenissä (The Maids on the Headlands) founded on a folk melody evocative of the bells of Konevitsa Monastery. But during this season Raitio in fact concentrated on works for the stage, where he unswervingly followed a path of his own. This period began in 1929 already with the lyrical two-act opera Jeftan tytär (The Daughter of Jephtha) and the colourful ballet Vesipatsas (The Waterspout), and was rounded off with the full-length operas Prinsessa Cecilia (Princess Cecilia, 1933) and Kaksi kuningatarta (The Two Queens, 1937–1940). Friedrich Ege wrote an expansive review full of praise for Princess Cecilia in the prestigious Zeitschrift für Musik:

”Dramatically, the text is constructed with the greatest skill and is theatrically impressive. The libretto of the opera is a real composer’s dream. The characters truly come alive, they are made of our own flesh and blood. Life flows through the work, inspiring the composer to create music that enriches the modern opera repertoire. He has succeeded in travelling new roads, creating by new means, new sounds, harmonies and melodies that express the times. The composer’s complete technical mastery is demonstrated again and again. The shimmering, colourful, versatile music leaps towards us. It has dramatic force, cogency and a harmonious style. Here, far away in the north, in a completely different Europe cut off from the rest of the world, it is possible, in a medium-sized town in a little country, to hear a European opera that is quite magnificent and highly modern in the best meaning of the word!”

Ege hoped that Raitio’s opera would get a hearing abroad, and the papers had already announced that Princess Cecilia would be taking the stage in Lübeck when war intervened and the venture had to be cancelled. Because of the war, there were no foreign critics present when The Two Queens was performed in 1944.

In 1937, following on from Princess Cecilia, Raitio wrote a one-act chamber opera called Lyydian kuningas (The King of Lydia) that has only three roles. The work is based on a play by Eino Leino and suffers from its outmoded flowery language. In dramatic structure it also poses something of a problem, being too restricted for its theme. It was not performed until after Raitio’s death. Ulf Söderblom conducted a concert performance of it at his last appearance as Chief Conductor of the Finnish National Opera in 1993.

Financially Raitio was able to devote his time to composition thanks to a government composer’s stipend, various grants and his wife’s income as a dentist. His financial straits have probably been somewhat exaggerated in the literature. The lack of understanding that was his lot is, however, one of the saddest chapters in the history of Finnish musical life. Many of his works were performed only once or were never heard at all during his lifetime. Even today, his major works still have not been published, with the exception of The Swans. An attempt to rectify this sorry state of affairs is, however, now being made by the Väinö Raitio Society founded in 1991. His works were hardly available on record until the CD with Jukka-Pekka Saraste conducting radically improved the situation in 1992. This record contains the Fantasia poetica, Fantasia estatica, The Swans, The Waterspout and Antigone and prompted the critic Veijo Murtomäki to write, “it rewrites Finland’s musical history”.

In style The Swans is still bound to the Romantic tradition, and it got a good reception. Toivo Haapanen wrote of it, “The Swans deserves to be placed immediately among the most splendid works in Finnish music. It is a harmonious symphonic poem rich in feeling and of beautiful proportions in which the orchestra is handled with complete modern mastery.” By contrast, a concert in 1922 featuring the three-movement tone poem Antigone for large orchestra was felt to be too modern and marked something of a turning point in Raitio’s career. According to Ilmari Krohn, its style was “for many people not accustomed to it sheer torture to listen to”, and he called it “cacophonic”.

The dynamic works written by Raitio in the 1920s further include Kuutamo Jupiterissa (Moonlight on Jupiter) dedicated to his dead cat, the Fantasia poetica, a sister work to the Fantasia estatica, and Puistokuja (The Avenue) for soprano and orchestra (Elina Vaara) not performed at the time. Pyramidi (The Pyramid, 1924–1925) for choir and orchestra suffered from the amateur text by Väinö Siikaniemi.

Providing a precise definition of Raitio’s style of the twenties has proved something of a problem. The composer himself was in the habit of saying that “music is colour”, which is possibly why his name is associated with impressionism. Sulho Ranta, however, already pointed out that Raitio did not admit to being “greatly influenced by contemporary French music”, and stressed the “masculine, northern” nature of his music. Einojuhani Rautavaara once wrote of Antigone that it created “a strange impression of music that is ‘colourful’ only in quotation marks, as if no musically adequate guise can be found for the information the composer seeks to impart, presuming such a guise exists even. There seems to be a sort of ethical-dramatic streak, rugged, direct, masculine, fighting against the colourism.” Be that as it may, there is no denying that timbre was for Raitio, unlike for Finnish composers in general, a focal element of music, which is why the orchestra was a natural means of expression for him. The importance of timbre is also apparent in his piano works: Neljä värirunoelmaa (Four Colour Poems, c. 1921) is a major impressionistic landmark in Finnish piano literature. But generally speaking, Raitio can be said to have created an independent, expressionist style all of his own in the works of the 1920s, for which it is difficult to point to any German or Russian models any more than to French.

Raitio’s stylistic attitude also reflected the introversion and withdrawal typical of him. As a person he remains an enigmatic figure. The only document of any length throwing light on his life and works is the survey he wrote a few months before his death for a book en-titled Finnish Composers edited by Ranta. We can, furthermore, only guess at why he concentrated on opera in his later period. In view of Merikanto’s Juha alone, which was considered too modern to be performed, he must have been aware that modern operas would be even more difficult to get performed than orchestral works. Nor was Raitio a born dramatist, and nor did melody feature very large in his music; this is reflected in the vocally unrewarding recitative-like writing in his operas. In this respect Raitio’s operas can be regarded as more in the nature of extended poems for voice and orchestra, with the orchestra occupying the dominant role.

New features are added to the portrait of Raitio the composer by his ballet The Waterspout and Le ballet grotesque, the rhythmic drive and pungent orchestrations of which contain neoclassical elements that point to Uuno Klami or Stravinsky. The pronounced rhythmic energy of The Waterspout is in complete contrast to the lyrical calm of its sister work, The Daughter of Jephtha.

Einojuhani Rautavaara once said of Aarre Merikanto, “He was not really opposed, he was silenced.” A similar fate to a great extent befell two other leading Finnish modernists, Ernest Pingoud and Väinö Raitio. Merikanto, Pingoud and Raitio had plans for a joint concert of their works in 1924, but nothing came of them. The infrequent performances of their works in the 1920s were not sufficient to create a living tradition, and their music was denied the fruitful influence it could have exerted in its day, not only on Finnish musical life but on their own works as well. By the time their works were taken up at a later date, they had already lost their historical context. The radical twenties in Finnish music were thus denied a proper reception, being an isolated phenomenon to which the radicalism of the late fifties and early sixties did not constitute an organic continuum. Interest in the “Finnish” modernism of the 1920s was not in fact aroused until the “international” modernism of the 1960s was past its peak. And not until the 1990s can we speak of a “Raitio renaissance”.

12.5.201824.8.2020

Väinö Raitio (1996, Erkki Salmenhaara)

Väinö Raitio (Sortavala 15.4.1891 – Helsinki 10.9.1945) kävi jo lyseolaisena pianotunneilla Karl Ekmanin luona Helsingissä ja soitti silloisessa kotikaupungissaan Jyväskylässä luokkatoverinsa Ilmari Hannikaisen, tulevan pianistin ja säveltäjän kanssa läpi sinfoniakirjallisuuden keskeiset teokset nelikätisinä pianosovituksina. Vuosina 1911–1915 hän opiskeli Helsingin musiikkiopistossa Erkki Melartinin ja Erik Furuhjelmin johdolla. Kotimaiset opinnot huipentuivat Robert Kajanuksen johtamaan sävellyskonserttiin 1916, jonka ohjelmassa olivat mm. viulusonaatti, pianokonsertto ja Runoelma sellolle ja orkesterille. Lukuvuonna 1922–1923 Raitio suoritti vielä Helsingin kirkko-musiikkiopiston tutkinnon.

Talvella 1916–1917 Raitio jatkoi Aarre Merikannon jalanjälkiä seuraten opintojaan Moskovassa. Ne käsittivät lähinnä A. Iljinskin johdolla suoritettuja kontrapunktitehtäviä. Merkityksellisempi oli vapaalippu, jonka Raitio onnistui saamaan Serge Koussevitzkyn modernia ohjelmistoa suosivan orkesterin konsertteihin. Moskovan virikkeet näkyivät Raition toisessa ja kolmannessa sävellyskonsertissa Helsingissä 1920 ja 1921, joissa kuultiin jousikvartetto, pianokvintetto, g-molli-sinfonia sekä orkesterirunoelmat Joutsenet, Nocturne ja Fantasia estatica. Raition ainoaksi jäänyt sinfonia on tyyliltään vielä perinteinen, mutta vuolaassa kvintetossa tulee jo esille uusia tonaalisia ja sointiväripyrkimyksiä. Joutsenet ja Nocturne sisältävät impressionistisia virikkeitä, mutta Fantasia estatica (1921) etenee jo selvästi ekspressionismiin ja avaa Raition vahvan 1920-luvun kauden.

Uuteen tyyliinsä Raitio sai virikkeitä myös Berliinin matkalta 1920, mutta on huomattava, että hänen keskeiset modernistiset teoksensa syntyivät ennen kolmatta ulkomaanmatkaa Pariisiin 1925–1926. Sitä edelsi epäonnistunut avioliitto Enne Palménin kanssa 1925. Sen jälkeen Raitio toimi musiikinopettajana Viipurissa. Sisarensa luona Riihimäellä 1931 hän tutustui tulevaan toiseen puolisoonsa Hildur Pouruun, joka oli hammaslääkäri. Raitio palasi 1932 Helsinkiin, missä hän solmi avioliiton 1933 ja toimi loppuelämänsä vapaana säveltäjänä. Pienenä sivutoimena oli musiikkiarvostelujen kirjoittaminen Aika– (1932–1933) ja Naamio-lehtiin (1934–1939).

Kuten Aarre Merikannon ovat Raitionkin 1930-luvun orkesteriteokset tyylillisesti sovinnaisempia. Myös Raition kohdalla tätä selittävät osaltaan tarve kirjoittaa kappaleita nuoren Radio-orkesterin pienelle kokoonpanolle sekä Kalevalan riemuvuosi 1935, johon hän osallistui kansansävelmälle pohjautuvalla Lemminkäisen äidillä sekä Konevitsan kirkonkellot -sävelmälle rakentuvalla runoelmalla Neiet niemien nenissä. Mutta tällä kaudella Raitio keskittyikin näyttämöteoksiin, joissa hän jatkoi järkähtämättömästi omaa linjaansa. Kauden aloittivat jo 1929 sävelletyt kaksinäytöksinen ”lyyrillinen draama” Jeftan tytär ja värikäs baletti Vesipatsas, ja sen päätöiksi muodostuivat kokoillan oopperat Prinsessa Cecilia (1933) ja Kaksi kuningatarta (1937–1940). Oopperat saivat myönteisen vastaanoton, mutta niitä esitettiin vain muutamia kertoja. Prinsessa Ceciliasta Friedrich Ege kirjoitti laajan, läpeensä ylistävän arvostelun arvovaltaisessa Zeitschrift für Musikissa:

”Näytelmä on draamalliselta kannalta erittäin taitavasti rakennettu ja näyttämöllisesti vaikuttava. Oopperan teksti on todellinen säveltäjän toivelibretto. Henkilöt ovat erinomaisen elävästi kuvattuja ihmisiä, jotka ovat meidän omaa lihaamme ja vertamme. Kautta koko teoksen virtaa vuolas elämä, ja tämä elämä on innoittanut säveltäjän luomaan musiikin, joka rikastuttaa modernia oopperaohjelmistoa. Hän on onnistunut kulkemaan uusia teitä, luomaan uusin keinoin, uusin sävelaihein harmonian ja melodiikan, jotka tulkitsevat meidän aikaamme. Kaikessa huomaa säveltäjän täydellisen teknisen osaamisen. Loistelias, värikäs, monipuolinen musiikki tulvii vastaamme. Siinä on draamallista voimaa, väkevyyttä ja tyylipuhtautta. Täällä kaukana Pohjolassa – aivan toisenlaisessa Euroopassa, muusta maailmasta eristyneessä – saa pienessä maassa, keskikokoisessa kaupungissa kuulla aivan ihmeellisen, mitä moderneimman ja sanan parhaassa mielessä eurooppalaisen oopperan!”

Ege toivoi, että Raition teos pääsisi esille myös ulkomailla. Lehdet ehtivätkin jo kertoa, että Prinsessa Cecilia tulisi parrasvaloihin Lyypekissä. Sota tuli kuitenkin väliin, ja hanke jäi toteutumatta. Sodan vuoksi ei ulkomaisia arvostelijoita ollut paikalla Kahden kuningattaren esityksissä 1944.

Prinsessa Cecilian jälkeen Raitio sävelsi 1937 yksinäytöksisen pienoisoopperan Lyydian kuningas, jossa on vain kolme roolia. Teos pohjautuu Eino Leinon näytelmään ja kärsii sen vanhahtavasta kukkaiskielestä. Dramaturgisesti teos on myös ongelmallinen aiheeseensa nähden liian suppeana. Se esitettiin vasta Raition kuoleman jälkeen, ja Ulf Söderblom johti sen konserttiesityksen viimeisessä esiintymisessään Suomen kansallisoopperan ylikapellimestarina 1993.

Taloudellisia mahdollisuuksia Raition työskentelylle loivat valtion säveltäjäeläke, apurahat ja hammaslääkäripuolison tulot. Luultavasti Raition taloudellisen aseman ahdinkoa on kirjallisuudessa jonkin verran liioiteltu. Sen sijaan hänen kokemansa ymmärtämättömyys on yksi Suomen musiikkielämän surullisia lukuja. Monet hänen teoksistaan esitettiin vain kerran tai jäivät peräti esittämättä säveltäjän elinaikana. Vielä nykyäänkään hänen keskeisiä teoksiaan Joutsenia lukuunottamatta ei ole painettu. Asiantilaa pyrkii korjaamaan 1991 perustettu Väinö Raitio -seura. Raition teoksia ei juurikaan ole ollut saatavissa myöskään äänilevyillä, kunnes Jukka-Pekka Sarasteen johtama CD-levy paransi tilannetta olennaisesti 1992. Levy sisältää Fantasia poetican, Fantasia estatican, Joutsenet, Vesipatsaan ja Antigonen, ja kriitikko Veijo Murtomäki totesi, että se ”pistää musiikinhistoriaamme uusiksi”.

Joutsenien tyyli on vielä sidoksissa romantiikan perinteeseen, ja se saikin hyvän vastaanoton. Toivo Haapanen kirjoitti siitä: ”Joutsenet on asetettava suorastaan säveltaiteemme edustavien teosten joukkoon. Se on ehyt, suhteiltaan kaunis ja erittäin tunnelmallinen sinfoninen runo, jossa orkesteria on käytetty täydellä nykyaikaisella mestaruudella.” Sen sijaan eräänlaiseksi käännekohdaksi Raition uralla muodostui Säveltaiteilijaliiton konsertti 1922, jossa esitetty ”kolmiosainen värirunoelma suurelle orkesterille” Antigone koettiin liian moderniksi. Ilmari Krohnin mielestä sen tyyli oli ”monelle tottumattomalle suorastaan kiduttavaa kuultavaa”, ja hän kutsui sitä “kakofoniseksi”.

Raition vahvoihin 1920-luvun teoksiin kuuluvat edelleen hänen poismenneelle kissalleen omistamansa Kuutamo Jupiterissa, Fantasia estatican sisarteos Fantasia poetica ja aikanaan esittämättä jäänyt Puistokuja sopraanolle ja orkesterille (Elina Vaara). Kuorolle ja orkesterille sävelletty Pyramidi (1924–1925) kärsii sen sijaan Väinö Siikaniemen harrastelijamaisesta tekstistä.

Raition 1920-tyylin täsmällinen määrittely on osoittautunut hankalaksi. Säveltäjällä oli tapana sanoa, että ”musiikki on väriä”, mikä lienee antanut aiheen puhua Raition yhteydessä impressionismista. Jo Sulho Ranta totesi kuitenkin, ettei Raitio myönnä olevansa ”suurestikaan nykypäivän ranskalaisen säveltaiteen vaikutuksen alaisena”, ja korosti hänen musiikkinsa ”miehekästä ja pohjoismaista” laatua. Einojuhani Rautavaara on kirjoittanut Antigonesta, että sen yhteydessä ”syntyy merkillinen vaikutelma musiikista, joka on ’värikästä’ vain lainausmerkeissä, ikään kuin säveltäjän ilmoille pyrkivälle informaatiolle ei löytyisi – ei edes olisi olemassa – musiikillisesti adekvaattia asua. Eräänlainen eettis-draamallinen juonne, jylhä, suoraviivainen, maskuliininen, tuntuu taistelevan kolorismia vastaan.” Joka tapauksessa on kuitenkin ilmeistä, että sointiväri oli Raitiolle, päinvastoin kuin suomalaisille säveltäjille yleensä, keskeinen musiikin elementti, mistä syystä orkesteri oli hänen luontainen ilmaisuvälineensä. Värin merkitys tulee esille myös hänen pianosävellyksissään: Neljä värirunoelmaa (n. 1921) on impressionismin merkkiteos suomalaisessa pianokirjallisuudessa. Mutta yleisesti ottaen Raition voidaan katsoa luoneen oman, riippumattoman ekspressionistisen tyylinsä 1920-luvun teoksissaan, joille on vaikea osoittaa sen enempää suoranaisia saksalaisia, venäläisiä kuin ranskalaisiakaan esikuvia.

Myös tyylillisessä asennoitumisessa ilmenee siis Raition tietty itseensä sulkeutuneisuus ja eristäytyneisyys. Henkilönä hän jää arvoitukselliseksi hahmoksi. Ainoa laajahko dokumentti hänen elämänvaiheistaan ja sävellystyöstään on katsaus, jonka hän kirjoitti Rannan toimittamaa Suomen säveltäjiä -teosta varten muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa. Arvoitukseksi jää perimmältään myös, miksi Raitio toisella kaudellaan keskittyi oopperoiden säveltämiseen. Jo Merikannon liian modernina esittämättä jäänyttä Juhaa ajatellen hänen täytyi olla tietoinen siitä, että modernien oopperoiden esille pääsy olisi vielä vaikeampaa kuin orkesteriteosten. Raitio ei myöskään ollut mikään synnynnäinen dramaatikko, eikä myöskään melodinen elementti ollut erityisen keskeinen hänen musiikissaan, mikä heijastuu oopperoiden vokaalisen aineksen laulullisesti epäkiitollisena resitatiivisuutena. Tässä mielessä Raition oopperoita voidaan pitää eräänlaisina laajentuneina runoelmina lauluäänille ja orkesterille, ja orkesterilla on niissä hallitseva asema.

Uusia piirteitä Raition säveltäjäkuvaan tuovat hänen balettinsa Vesipatsas ja Le ballet grotesque. Niiden rytmisessä ilmaisuvoimassa ja kirpeässä orkesterisoinnissa on Uuno Klamiin tai Stravinskyyn viittaavia uusklassisia piirteitä. Vesipatsaan voimakas rytminen energisyys on täydellinen vastakohta sen sisarteoksen Jeftan tyttären lyyriselle pysähtyneisyydelle.

Einojuhani Rautavaara on todennut Aarre Merikannosta: ”Häntä ei oikeastaan vastustettu, hänet vaiettiin syrjään”. Saman kohtalon joutuivat suurelta osin kokemaan kaksi muutakin merkittävää suomalaista modernistia, Ernest Pingoud ja Väinö Raitio. Merikanto, Pingoud ja Raitio suunnittelivat yhteistä sävellyskonserttia 1924, mutta hanke ei toteutunut. Heidän teostensa hajanaiset esitykset 1920-luvulla eivät riittäneet luomaan elävää traditiota, ja heidän musiikkinsa jäi vaille sitä hedelmällistä vaikutusta, joka sillä olisi voinut olla omana aikanaan paitsi Suomen musiikkielämään myös heidän omaan tuotantoonsa. Kun teokset myöhemmin nostettiin esille, ne olivat jo irtautuneet historiallisesta yhteydestään. Suomen musiikin radikaali 1920-luku jäi täten vaille varsinaista reseptiota, irralliseksi ilmiöksi, jolle 1950- ja 60-lukujen vaihteen radikalismi ei muodostanut orgaanista jatkumoa. Itse asiassa kiinnostus 1920-luvun ”suomalaiseen” modernismiin heräsi vasta 1960-luvun ”kansainvälisen” modernismin ilmiönä jo taituttua. ”Raitio-renessanssista” voidaan puhua vasta meidän vuosikymmenellämme.